Kovat kundit ja gimmat  

”Ei kovat jätkät kirjoja lukeneet. Minä luin salaa”, Pate Mustajärvi muisteli nuoruuttaan haastattelussa. Paten muisto saa hymyn suupieleen, mutta ei ehkä pitäisi. Se on nimittäin sinänsä harmiton esimerkki kuolettavan vakavasta, vinoutuneesta kovien kundien ja gimmojen kultista.  

Viime aikoina poliisissa on kohdattu traagisia tapahtumia, joissa kollega on päätynyt lopulliseen ratkaisuun oman elämänsä suhteen. Syitä pohdittaessa on noussut esiin työn kuormittavuus ja myös työkulttuuri, joka saattaa vieläkin ylläpitää vääränlaista jaksamisen ja voiman eetosta. Työn kuormittavuus ja jaksaa, jaksaa -meininki ei valitettavasti ole aivan vieras ilmiö myöskään Hätäkeskuslaitoksessa ja oikeushallinnossa. 

Kun henkinen kuorma käy raskaaksi leveimmillekin hartioille, poliisiorganisaatiossa on kyllä apua tarjolla. Siitä eivät kuitenkaan hyödy ne, jotka eivät joko hyväksy ajatusta, että on tullut hetki hakea apua – tai eivät halua kenenkään muun tietävän asiasta. Jos organisaatiokulttuurissa tai työyhteisöissä on pieninkin piirre tai yksikin ihminen, joka tekee vaikeaksi avun pyytämisen, siihen pitää puuttua välittömästi. 

Yksilön mielenterveyttä ja elämänhalua jopa kohtalokkaasti murentavat tilanteet ovat usein hyvin monisyisiä. Mikä on se korsi, joka niin sanotusti katkaisee kamelin selän, on vaikeasti ennustettavissa, eikä loppujen lopuksi edes olennaista, kun kaikki liittyy kaikkeen. Yksityiselämän ongelmat ja työelämän raskaus kietoutuvat synkäksi vyyhdiksi. Siksi on ylimielistä ja vaarallista vetää nopeita johtopäätöksiä siitä, että ahdistus, joskus jopa äärimmäiset teot, eivät lainkaan johdu työstä.  

”Kovat kundit eivät itke” on vanha tokaisu, johon – onneksi – yhä harvemmat uskovat. Toisaalta on edelleen selvää, että ihmiset ovat erilaisia: joku kova kundi tai gimma itkee vaikean paikan edessä, joku toinen ei. Joidenkin ihmisten tunteet näkyvät helpommin ulkopuolisille, toisten tunteet eivät saa yhtä näkyviä ilmenemismuotoja, eikä tarvitsekaan. 

Mutta mitä todella kovat kundit ja gimmat sitten tekevät, kun elämä näyttää nurjan puolensa? He uskaltavat hyväksyä sen, että tarvitsevat juuri nyt ulkopuolisten apua. Uskaltavat tunnustaa sen itselleen ja läheisilleen. Ja ottavat tarjolla olevan avun vastaan. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on järkevän ja rohkean ihmisen merkki. 

On kuitenkin vastenmielistä ja turhaa vaatia demoniensa kanssa painivaa ihmistä vain ryhdistäytymään ja hakemaan apua. Parasta olisikin tarjota työkaluja elämän, siis sen yksityisen ja työelämän muodostaman erottamattoman kokonaisuuden, haasteiden käsittelyyn jo paljon ennen kuin haasteet muuttuvat vakaviksi ongelmiksi.  

Työssäjaksaminen on SPJL:n jäsenkyselyjen mukaan selvästi heikentynyt viime vuosina, joten on ymmärrettävää, että liitolta odotetaan toimia myös tässä, sinänsä työnantajan toimivaltaan kuuluvassa asiassa. Ja liitto vastaa jäsenten kutsuun. Olemme parhaillaan suunnittelemassa työhyvinvointia ja työssäjaksamista tukevia palveluja ja keskustelemme yhteistyön mahdollisuuksista myös työnantajan kanssa. Lisäksi tämän vuoden P&O-lehdissä asia tulee olemaan esillä, tässä numerossa hätäkeskuspäivystäjän työn näkökulmasta.